Hyppää sisältöön

Tervanvalmistuksen perinteet jatkuvat

Olli Cavén ja Esa Heikkinen

Tervaa tiedetään valmistetun maailmalla jo tuhansia vuosia ennen ajanlaskumme alkua. Suomessa tervanpoltto yleistyi 1600 -luvulla ja terva oli vuosisatojen ajan Suomen tärkein vientituote. 1700 -luvun alussa tervan tuotannon painopiste siirtyi Pohjanmaalle ja 1800-luvulla edelleen Kainuuseen, josta muodostui viimeinen tärkeä tervantuotantoalue Suomessa. Vuosisadan vaihteessa Oulun tervahoviin vietiin Kainuusta yli 50000 tynnyriä eli 6,5 miljoonaa litraa tervaa vuodessa. Kainuussa tuotanto jatkui merkittävänä ensimmäiseen maailmansotaan saakka, jonka jälkeen tervan merkitys vientitavarana väheni murto-osaan huippuajoista. Puulaivojen aikakausi päättyi ja toisaalta puutavarasta saatiin vähemmällä työllä parempi hinta sahatavarana. Sodan jälkeen, aina viime vuosiin asti, tervanvalmistus on ollut aktiivisten perinteen vaalijoiden sekä muutamien teollisen tervan pientuottajien hallussa.

Lontikka eli hautamestari polkee tervahaudan turpeita ja valvoo, että tuli pysyy hallinnassa.
Lontikka eli hautamestari polkee tervahaudan turpeita ja valvoo, että tuli pysyy hallinnassa. © Kuva: Olli Cavén, Museovirasto.

Tervan polttoa elvytetään

1990-luvulla, osittain uusien EU:n rahoitusmahdollisuuksien ansiosta, perinteistä tervan polttoa on elvytetty ja tervasta valmistettavia tuotteita kehitetty eri puolilla Suomea. Muun muassa vuosina 1997–2000 toteutettu Kainuun tervaprojekti vaali tervaperinnettä, järjesti matkailutapahtumia ja edisti laadukkaan hautatervan valmistusta. Se kehitti myös tervantuottajien raaka-aineen hankintaa ja edisti tervan oikeaa käyttöä. Ammatikseen joko osittain tai päätoimisesti tervaa valmistaa Kainuun alueella vajaa kymmenen yrittäjää. Raaka-aineena käytetään pääasiassa kantoja sekä tervaroson vaivaamia puita, ns. vääntöjä. Tervaspuiden hankinta on kuitenkin yksi tervanpolton pahimmista käytännön ongelmista ja esimerkiksi harvennusmetsien hyödyntämistä tähän tarkoitukseen kehitellään metsäalan organisaatioiden kanssa.

Mäntyterva on yleisintä

Pihkotettu mäntypuu käy tervan raaka-aineeksi.
Pihkotettu mäntypuu käy tervan raaka-aineeksi. © Kuva: Olli Cavén, Museovirasto.

Tervaa voidaan valmistaa eri puulajeista, mutta tässä tervalla (pyroleum pini) tarkoitetaan mäntypuun pihkasta kuivatislaamalla tuotettua öljymäistä nestettä, joka on tärkein rakenteiden suojaukseen käytettävistä puusta saatavista jakotisleistä. Toinen tärkeä tervantuotannon haara on ollut koivun tuohitervan eli tökötin valmistus ja sitä on valmistettu Suomessa sekä kotitarpeiksi että teollisuuden raaka-aineeksi vielä 1950- luvulle asti.

Mäntytervan valmistusmenetelmät ovat kuivatislaus suoralla menetelmällä ja kuivatislaus välillisellä menetelmällä. Suorassa menetelmässä, joita ovat tervan perinteinen hautapoltto ja erilaiset tervamiilut, prosessiin tarvittava lämpö tuotetaan hiiltämällä raaka-aine vähähappisessa tilassa. Välillisessä menetelmässä tarvittava lämpö tuotetaan kokonaan ulkopuolisella polttoaineella ja raaka-aine sijoitetaan suljettuun säiliöön, jossa hiilto tapahtuu.

Tervahauta palaa monta vuorokautta

Tervahauta sytytetään sytykkeillä ja lastuilla haudan alaosan rintamasta.
Tervahauta sytytetään sytykkeillä ja lastuilla haudan alaosan rintamasta. © Kuva: Olli Cavén, Museovirasto.

Tervaa on valmistettu Suomessa yleisimmin hautapoltolla. Siinä tervaskannoista, tervarosopuista eli väännöistä tai koloamalla pihkoitetuista puista halkaistut ”särökset” asetetaan tiivistetylle kartion muotoiselle pohjalle siten, että hiillon aikana terva ja muut nesteet pääsevät valumaan haudan keskipisteeseen ja sieltä edelleen haudan ”silmän” kautta ”piippua” ja ”kynää” pitkin ”halsissa” olevaan tynnyriin. Padan pohjan muotoiseen kasaan ladotut puut peitetään turpeilla ja haudan päältä vielä tiivistetään savella. Reunoille jätetään sytytyskaista, josta tuohien ja lastujen avulla hauta voidaan sytyttää. Tyyni sateeton kesäilta on tervahaudan sytytykselle paras ajankohta.

Tervahauta on sytytetty ympäriinsä. Vasemmalla puinen tervakello, johon lyömällä ilmoitettiin pitäjäläisille tervanpolton alkamisesta.
Hauta on sytytetty ympäriinsä. Vasemmalla puinen tervakello, johon lyömällä ilmoitettiin pitäjäläisille tervanpolton alkamisesta. © Kuva: Olli Cavén, Museovirasto.

Prosessia säädellään turpeita lisäämällä tai avaamalla siten, että hiilto etenee mahdollisimman tasaisesti keskustaa kohden. Tervan lasku voidaan aloittaa 2-3 vrk:n jälkeen, jolloin ensimmäisenä valuu runsaasti vettä ja tärpättiä sisältävää nestettä. Seuraavana tulee paras ns. hieno terva ja sen jälkeen hiiltymisen edetessä terva vähitellen paksunee kunnes lopuksi valuu hyvin jäykkä ja tumma pistävän hajuinen neste. Nykyisin tervahautojen koko vaihtelee 50 ja 100 p-m³:n välillä. Tämän kokoisen haudan poltto kestää 5-7 vuorokautta ja tervaa siitä saadaan noin 30 litraa/m³. Muut tervahaudasta saatavat tuotteet ovat puuhappo eli ”tervankusi” ja hiilet.

Laadukas terva tuoksuu hyvälle

Terva on käyttökelpoista vasta kun sitä on seisotettu muutamia viikkoja ja siitä erottuneet nesteet vesi ja puuhappo on laskettu erilleen. Joihinkin käyttötarkoituksiin, kuten paanukattojen pintakäsittelyyn, tervaa on hyvä seisottaa jopa talven yli. Laadukkaan hautatervan ominaisuuksia ovat hyvä tuoksu ja tasainen juokseva olomuoto, joka ei saa sisältää minkäänlaisia epäpuhtauksia kuten maa-aineksia, nokea tai rakeisuutta. Huolella valmistettua hautatervaa pidetään yleisesti puun pintakäsittelyssä parhaana tervalaatuna. Laatu tosin voi polttajan taitojen ja käytetyn raaka-aineen laadun mukaan vaihdella huomattavastikin. Turvallisinta olisi käyttää tunnettujen asiansa osaavien valmistajien tuotteita.

Kotitarvepolttoa tynnyrissä

Hautamestari sytyttää pientä yhden kuutiometrin kokoista kotitarpeiksi poltettavaa tervahautaa.
Hautamestari sytyttää pientä yhden kuutiometrin kokoista kotitarpeiksi poltettavaa tervahautaa. © Kuva: Olli Cavén, Museovirasto.

Tervaa voidaan valmistaa myös ns. tynnyrimenetelmällä, joka soveltuu lähinnä pienimuotoiseen kotitarvepolttoon tai puun kuivatislauksen demonstroimiseen. Menetelmässä puolikas tynnyri täytetään tervaspuilla niin tiivisti kuin mahdollista ja tynnyrin suulle pingotetaan teräsverkko raaka-ainepilkkeiden valumisen ehkäisemiseksi. Pellistä valmistettu kartiomainen suppilo, jonka pohjasta lähtee putki, kaivetaan maahan ja sen päälle käännetään alassuin puilla täytetty tynnyri. Tynnyrin ympärille rakennetaan tulisuoja esimerkiksi kahdesta tynnyrin puolikkaasta. Sen ja puilla täytetyn tynnyrin väliin sytytetään tuli, jota poltetaan tasaisesti 6-8 tuntia välillä putken kautta tervaa ja laskien. Tärkeää valmistuksen onnistumiselle on, että hyvän raaka- aineen lisäksi tynnyrin ympärykset on hyvin tiivistetty ja, että lämpö saadaan pysymään mahdollisimman tasaisena. Tynnyritervan laatu ei yleensä kuitenkaan vastaa hautatervan laatua, vaan siihen tulee helposti rakeisuutta tai terva pikeentyy liian korkean lämpötilan vuoksi. Kokemuksen myötä tynnyrimenetelmälläkin onnistutaan saamaan kohtuullisen laadukasta tervaa sekä myös hyviä hiiliä ainakin kotitarpeiksi. Seikkaperäisiä ohjeita tynnyritervan valmistuksesta saa esimerkiksi Suomen Metsäyhdistys ry:ltä.

Tervateollisuus on pienimuotoista

Hautapolton etuina ovat olleet alhaiset investointikustannukset, ja toisaalta perinnetietona siirtynyt ammattitaito ei ole vaatinut niin pitkälle menevää kemiallisten prosessien tuntemusta kuin teollinen tervan valmistus. Tervahauta voitiin myös aina rakentaa lähelle raaka-aineiden hankintapaikkoja, jolloin puunkuljetusmatkat eivät muodostuneet ylivoimaisen pitkiksi.

Tervatynnyri halsissa. Yläpuolella on piipun pää, josta terva lasketaan tynnyriin.
Tervatynnyri halsissa. Yläpuolella on piipun pää, josta terva lasketaan tynnyriin. © Kuva: Olli Cavén, Museovirasto.

1800-luvun jälkipuoliskolla tervauunien valmistus yleistyi Suomessa, mutta vasta 1890-luvulla laitteiden valmistus kehittyi niin, että vaadittavat investoinnit tulivat mahdollisiksi myös varakkaimmille talonpojille. Valtio lainoitti tervauunien perustamishankkeita ja varsinkin Pohjois-Suomessa se auttoi ratkaisevasti menetelmän yleistymiseen. Tervatehtaiden kannattavuus heikkeni kuitenkin vähitellen, kunnes se koki vielä pienen nousukauden toisen maailmansodan aikana. Tervan valmistuksen yhteydessä saatavan tärpätin hinta laski puunjalostusteollisuuden sivutuotteena tulevan tärpätin vaikutuksesta ja se myös osaltaan vauhditti terva- ja tärpättiteollisuuden hiipumista. Tänä päivänä Suomessa on muutamia tervan teollisia valmistajia, jotka myös jalostavat tervasta erilaisia oheistuotteita kuten hyttysöljyjä, hajusteita, löylytervoja ym.

Kirjoitus perustuu Suomen Tammen julkaisussa "Rakennettu kestämään - tutki ja opi" 2003 ilmestyneeseen artikkeliin.

Kirjallisuus:

Entonen Katariina toim. [et al.]: Suomalainen hautaterva, Turku, Rakennusperinteen ystävät ry 2003.

Nykänen Panu, toim: Hallan tervaa, Hallan Ukon terva- ja tärpättitehdas, Hyrynsalmi, Löytöjoki: restaurointiraportti 1997-2001, Helsinki 2002.

Paajala Juhani ja Jokivartio Tuula: Tervan valmistus ja käyttö, Oulu 1998.

Hautatervan tuottajien yhteystietoja löytyy Kainuun Tervaprojektin kotisivuilta osoitteesta www.kainuunterva.com.

Julkaistu 4.11.2008 klo 13.37, päivitetty 9.11.2017 klo 18.33