Kulttuurimaisema muuttuu

Johanna Forsius

Peltojen keskellä kumpareella seisoo talo, peltojen halki metsänreunaan kulkee tilustie. Toinen talo on metsänreunassa, viimeisiä vuosiaan pystyssä seisova vanha mökki. Harjun syrjää kiemurtelee tie, laakson pohjalla näkyy järvi tai joki, ja kumpuilevaa peltoaukeaa ympäröivät metsäiset mäet.

Maaseudun arkimaisemaa leimaavat tarkoituksenmukaisuus ja työn jäljet, maatilojen talouskeskusten ympärillä aukeavat vuosisatoja viljelyksessä olleet pellot.
Maaseudun arkimaisemaa leimaavat tarkoituksenmukaisuus ja työn jäljet, maatilojen talouskeskusten ympärillä aukeavat vuosisatoja viljelyksessä olleet pellot. © Kuva: Johanna Forsius, Museovirasto.

Jos osaa lukea tämän tavallisen suomalaisen maalaismaiseman historiaa, se kertoo paljon. Pihasta metsänreunaan kulkeva tie on entinen karjakuja, jota pitkin karja ajettiin metsään laitumelle. Metsän reunassa oleva talo on siirtynyt sinne kylätontilta isojakotoimituksen jälkeen. Autiona oleva mökki on 1700-luvun sotilastorppa. Katajaa kasvava keto kätkee rautakautisen kalmiston. Harjun syrjää kulkevan tien linjaus on sama kuin 1700-luvulla kirkolle vieneen kesäratsutien. Pellon halki seuraavalle entiselle kylätontille kulkeva pikkutie on syntynyt aikanaan pellon ja niityn rajalla olevan aidan viereen. Metsää halkova sähkölinja kulkee keskiaikaista kylänrajaa pitkin. Kylän vanhimmat pellot ympäröivät entistä kylätonttia, niitä on viljelty jo satoja vuosia. Peltoaukea on täsmälleen sama kuin 1700-luvulla, koska kaikki viljelykelpoinen maa oli tuolloin jo otettu viljelykäyttöön. Metsän ja pellon reuna on muinaisrannan kohdalla osoittamassa korkeutta, jolla vesi oli tuhansia vuosia sitten.

Maaseudun kulttuurimaiseman vanhinta kerrostumaa edustavat jäljet luonnonhistoriallisista ilmiöistä kuten jääkaudesta ja muinaisen Itämeren vaiheista tuhansien vuosien takaa. Maiseman perusmuodot määräytyvät alueen kallioperästä, ja sen kivilajit taas määräävät maiseman muotoa, rytmiä, suuntautuneisuutta ja mittasuhteita. Maalajeista taas riippuvat kasvillisuuden mahdollisuudet eri alueilla ja korkeusvyöhykkeillä.

Maanpinnan muodot, ilmasto, vesistöt, maan viljavuus ja kulkumahdollisuudet ovat muodostaneet puitteet ja rajoitukset ihmisen toiminnalle. Ympäristö on haastanut ihmiset luomaan ratkaisuja ja toimintatapoja, jotka taas ovat jättäneet jälkensä maisemaan. Ihmisen ja luonnon välinen suhde on ollut joko luontoon mukautuvaa, luonnon kanssa tasapainossa toimivaa taikka luontoa muuttavaa.

Pyyntikulttuurista pysyvään asutukseen

Pyyntikulttuuri mukautui luontoon ja sen jäljet häviävät suureksi osaksi luonnonmaisemaan.

Kun maata alettiin raivata viljelykäyttöön, myös luonto muuttui. Osassa Suomea asutus on jatkunut rautakaudelta asti samoilla sijoilla, osa maata taas uudisasutetaan. Asutus levisi keskiajalla pitkälti kruunun määrätietoisin asutustoimenpitein ja tavallisesti muodostettiin kyliä. Kylä oli pitkään itsenäinen ja taloudellisesti omavarainen saareke, ja yhteyksiä muihin kyliin oli vain vähän. Kylärajojen sisällä otettiin maata viljelyyn ja laajennettiin asutusta, eri tavoin eri puolilla Suomea. Vasta vaihdantatalous lisäsi yhteyksiä ja liikkumista: vuorovaikutusverkostot kasvoivat ja kylät saattoivat myös erikoistua.

Talonpoikaistaloja, aateliskartanoita, ratsutiloja ja torppia

Uuden ajan alussa suurin osa Suomen väestöstä oli talonpoikia. Säteritilojen eli verosta vapautettujen, aatelisten omistamien kartanoiden määrä kasvoi 1600-luvulla. Ne sijoittuivat hyville paikoille, suotuisiin ilmasto-olosuhteisiin, hyvien niittyjen ja laajojen metsien tuntumaan. 1800-luvulla ratsutilalliset olivat jo säätyläistilanomistajiin verrattavia suurtilallisia ja varallisuusero säätyläiskartanoiden omistajien ja ratsutilallisten välillä hävisi. Monet rusthollit eli asepalvelusta ratsulla suorittavat tilat olivat yksinäistaloja ja niiden tilukset käsittivät koko maarekisterikylän.

Ruotujakojärjestelmään kuuluivat myös rakuuna- ja sotilastorpat. Rusthollari ei saanut itse suorittaa ratsupalvelusta, vaan hänen oli hankittava ratsumies eli rakuuna, jolle oli varustettava torppa asunnoksi. Sotilastorppia pidettiin yllä kunkin ruodun yhteisvoimin. Rakuunatorpat ja sotilastorpat sijaitsivat 1700-luvulla kylätonteilla tai niiden välittömässä läheisyydessä tien varressa.

Isojako muuttaa maisemaa

Sarkajaon aikaan kylien pellot mitattiin kunkin talon veroluvun mukaisesti mittatangon avulla kapeiksi saroiksi, jotta jokainen talo saisi verolukunsa mukaisesti suhteessa yhtä paljon sekä hyvälaatuista että huonoa maata. Sarkajakoisilla pelloilla oli kaikkien noudatettava samaa vuoroviljelyä ja tehtävä peltotyöt samanaikaisesti. Isojakoasetus annettiin vuonna 1757, ja sitä pidettiin ratkaisuna maanviljelyn ja asutustoiminnan edistämiselle. Isojako suoritettiin pääasiassa vuosien 1760 ja 1800 välillä, joissakin kylissä vasta 1900-luvun alussa – Hailuodossa vasta 1990-luvulla.

Isojaon toimittaminen muutti asutuksen sijoittumista, koska osa kantatiloista siirtyi pois keskiaikaiselta kylätontilta. Toiseksi vanhoista kylistä erotettiin ns. liikamaat kruunun uudistilojen perustamista varten.

Isojaon alkaessa kylissä talot sijaitsivat kylätontilla, kylämäellä tiheässä ryhmässä. Tavallisimmin taloja oli eteläisessä ja läntisessä Suomessa kahdesta viiteen. Hämeessä kylät olivat suurempia.  Isojaon yhteydessä pyrittiin talojen pellot liittämään suuremmiksi kokonaisuuksiksi ja usein talo siirtyi vanhalta kylätontilta tilusten yhteyteen. Monet kantatalot jäivät kuitenkin kylätonteille, etenkin jos kylä oli pieni, esimerkiksi vain kahden talon kylä.  Kylätonteilla edelleen sijaitsevat kantatalot edustavatkin pisintä asutusjatkuvuutta. Joillakin kylätonteilla on saattanut olla kaksi taloa 1500-luvun puolivälissä, ja samat kaksi taloa on siellä edelleen. Vain rakennukset ovat vaihtuneet.

Torppien perustaminen oli aluksi aatelin etuoikeus, mutta 1700-luvun puolivälin jälkeen se tuli mahdolliseksi myös perintö- ja kruununtalollisille. Torppariasutus muodostui pääasiassa kartanoiden maille. Se sijoittui kulttuurimaisemassa tavallisesti joko kylätontin lähettyvillä olevalle mäelle tai takamaiden hyvien niittyjen ääreen. Muonatorppareiden, jotka maksoivat vuokran viljelystuotteilla, määrä kasvoi 1800-luvun alusta alkaen. Perunanviljelyn yleistyminen 1820-luvulla mahdollisti kotitarveviljelyn pienilläkin peltotilkuilla.

Maanviljelyn kehitys 1800-luvulla

Perinteisessä viljanviljelyssä tuotto pinta-alayksikköä kohden pysyi samana ja tuotantoa voitiin lisätä vain peltoalaa lisäämällä. Kaski- ja kytöviljelyksillä oli merkittävä osuus viljan tuotannossa. Tärkein viljelykasvi oli ruis, mutta kauran osuus kasvoi 1800-luvun aikana voimakkaasti. Eteläisessä Suomessa saatiin vielä 1830-luvulla 10 % ruissadosta ja 30 % kaurasadosta kaskiviljelyksiltä.

Karjatalous oli pitkään 1800-luvulle toissijaista viljanviljelyn rinnalla. Eläimiä pidettiin vetojuhtina ja lannan tuotannon vuoksi. 1870-luvulla alkoi peltoala kasvaa ja niittyala vähentyä. Avoimen maisematilan määrä lisääntyi kuitenkin vain vähän, sillä vanhat niityt otettiin viljelykäyttöön. Nautakarjan määrän kasvu aiheutti siirtymisen kylvöheinän viljelyyn. Rintamailla tyypillisen talon peltopinta-ala oli 1870-luvulla 10 - 25 ha ja torpan 2,5 ha. Vuonna 1910 vastaavat luvut olivat talon osalta 25 - 50 ha ja vuonna 1912 torpan osalta 5 -10 ha.

1870-luku merkitsi monin tavoin maatalouden murrosaikaa. Kaksivuoroviljely, jossa osa peltoa on kesannolla, oli ollut vallitseva viljelytapa. Sen rinnalle tuli englantilaistyyppinen vuoroviljely eli kolmivuoroviljely, jossa kesannon käyttö oli vähäisempää ja joka perustui kasvinvuorotteluun. Karjatalous nousi pääelinkeinoksi. 1870-luvulla otettiin käyttöön myös useita teknisiä uudistuksia, kuten kääntöaura, rautaäkeet ja kylvökoneet. Alettiin kaivaa säännöllisiä sarkaojia. Viljan viljelystä siirryttiin rehun viljelyyn ja karja siirrettiin metsälaitumilta hakamaille. Siirryttiin lypsykarjavaltaiseen maatalouteen ja lehmäluku kasvoi 1880-luvulta alkaen. Kaupunkien kehittyminen ja parantuneet liikenneyhteydet, erityisesti rautatie lisäsivät maataloustuotteiden kysyntää. Niinpä meijereitä alettiin perustaa ensin isompien kartanoiden yhteyteen, sittemmin syntyi osuusmeijereitä.

Suurtiloja 1800- ja 1900-lukujen taitteessa

Artikkelin alussa olevassa kuvassa esiintyvä Pukkilan Kanteleen kylä Senaatinkartassa vuodelta 1874.
Artikkelin alussa olevassa kuvassa esiintyvä Pukkilan Kanteleen kylä Senaatinkartassa vuodelta 1874. Klikkaa kuva suuremmaksi.

Eräs 1800-luvulle yleinen kehityspiirre peltoviljelyalueella oli tilojen kokonaismäärän lasku, joka johtui tilojen yhdistämisestä ja suurtilojen muodostamisesta.  Uusien tilojen perustamista esti vuoden 1852 halkomisasetus, jonka mukaan tilan oli kyettävä elättämään vähintään viisi täysi-ikäistä henkilöä. Vuoden 1864 asetuksessa lukumäärää laskettiin kolmeen, mutta sillä ei ollut käytännön merkitystä tilanluvun kehitykselle. Merkittävä käänne tapahtui vuonna 1895, kun asetuksella sallittiin lohkoa itsenäiseksi entistä pienempiä maa-alueita. Uudet tilat olivat palstatiloja, joille ei ollut omaa verolukua, vaan ne maksoivat emätilan omistajalle ns. palkintoveroa.

Rautateitä ja teitä rakennetaan

Liikenneyhteyksien, niin teiden kuin rautateiden, rakentaminen siirsi asutuksen painopistettä. Vanhaa tiejärjestelmää ryhdyttiin uusimaan 1910-luvulla. Laki maaseututeiden rakentamisesta ja kunnossapidosta annettiin vuonna 1918 ja osa teistä luokiteltiin yleisiksi maanteiksi. Talvisin maisemia halkoivat vesistöjä, soita ja niittyjä ylittävät talvitiet.

Hyvien kulkureittien tuntumaan keskittyi käsityöläisiä, pienteollisuutta sekä kauppaa. Parantuneet liikenneyhteydet vaikuttivat myös huvila-asutuksen ja täysihoitoloiden syntyyn.

Mallitiloja ja kukoistavaa maataloutta

1920-luvulla maatilan ihanteena oli monipuolinen tuotanto, omavaraisuus ja teknillinen edistyneisyys. Mallitilat toimivat maatalouden ja karjanhoidon harjoittelutiloina. Maisemassa näkyy edelleen monien tunnettujen suunnittelijoiden piirtämiä tilojen rakennuksia ja vanhojen rakennusten peruskorjauksia, tiilinavettoja sekä muita omana aikanaan poikkeuksellisen moderneja maatilan rakennuksia.

Väkiluku kasvaa ja valtio asuttaa väkeä

Kokonaisväkiluvun kasvu edellytti asutuksen laajenemista. Tilattoman väestön määrä kasvoi maaseudulla nopeasti 1900-luvun alkuun tultaessa. Vuoden 1917 alusta tulivat voimaan uudet säännökset uusjaosta. Niiden tarkoituksena oli mm. koota yhteen aikaisemmissa jaoissa sekaisin tai muutoin sopimattomasti sijoitetut maatilojen tilukset. Vuonna 1918 annettiin lisäksi laki vuokra-alueiden lunastamisesta alueen haltijan omaksi. Vuokra-alueen lunastamisen tuli tapahtua uusjaon yhteydessä ilman eri määräystä. Lex Kallio eli laki maan hankkimisesta asutustarkoituksiin vahvistettiin vuonna 1922. Maata joutuivat luovuttamaan ne, jotka omistivat yli 200 ha.

Kulttuurimaiseman rakenne alkaa murtua

Toisen maailmansodan jälkeinen siirtoväen sijoittaminen lähinnä Etelä-Suomeen loi myös uudenlaista ympäristöä. Ns. jälleenrakennuskauden asuinalueet olivat koko maassa varsin yhdenmukaisia. 1960-luvulta lähtien asutuksen laajenemista leimaavat taajamien kasvu ja ns. hajarakentaminen. Vasta nyt uuden asutuksen sijoittuminen ja rakennustyylit alkavat laajemmin poiketa pitkäaikaisista perinteistä. Maaseudun haja-asutusalueille alettiin rakentaa myös kaupunkiin suunniteltuja tyyppitaloja.

Monilla alueilla Suomessa perinteisen kulttuurimaiseman asuinrakentaminen sijoittui ns. inhimilliselle vyöhykkeelle, joka on hiukan peltojen yläpuolella, mutta ei ulotu maaston korkeimmille kohdille. 1960-luvulla alettiin enemmän rakentaa korkeustasoille, joita ennen pidettiin liian alavina ja hallavina, savisina ja soisina. Uusi rakennustekniikka, liikenneyhteydet ja tilojen lohkominen on tuonut taajamien liepeet entisille pelloille ja soille, kesäasutuksen kiinni järvien rantoihin, omakotiasumisen entisille takamaille ja metsäisille kallioalueille.

Julkaistu 10.3.2006 klo 15.25, päivitetty 11.11.2017 klo 13.54