Jokamiehen oikeus kesäkotiin

Irma Lounatvuori

1700-luvulla herännyt kaipuu luontoon tuntuu saavuttaneen ääripään, jossa kesämökistä on tullut jokamiehen oikeutta. Vuonna 1969 voimaan tullut rantalaki säätelee kesämökkien ja saunojen sijoittelua rantaviivalla mutta takaa myös maanomistajille tasapuolisen mahdollisuuden rantatonttien palstoittamiseen. Monella kunnalla on satoja kilometrejä rantaviivaa, ja rantayleiskaavan mukaan rannoilla voi olla tuhansia rantamökkejä. Vuodesta 1980 kesämökkien ja -huviloiden lukumäärä on lähes kaksinkertaistunut; vuonna 1998 se oli jo yli 400 000 – vuosittain valmistuu tuhansia uusia. Viikonloppumajojen ja kesämökkien muuttuminen ympärivuotisiksi aiheuttaa teknisiä ja maisemallisia ongelmia, uusien teitten rakentamista, viemäri- ja jätekysymysten järjestämistä.

Mökkielämää Kiskossa 2000-luvun alussa.
Mökkielämää Kiskossa 2000-luvun alussa. © Kuva: Petra Hollmérus.

Vapaiden lauantaiden säätäminen 1965 ja vuosiloman pidentäminen neliviikkoiseksi demokratisoivat kesänvieton yhä laajemmille yhteiskuntaluokille kuuluvaksi. Parantuneet liikenneyhteydet mahdollistivat kesäasutuksen syntymisen kauas kaupungeista sisämaahan ja saaristoon. Peltonsa paketoineet viljelijät myivät tontin toisensa jälkeen pienten rantamökkien rakentajille; yhä useamman pellon poikki vie uusi autotie rantaan. Mökkirakentaminen on ollut varsin villiä ja kirjavaa luovuutta osoittavaa. Vuoraamattomasta hirsirakennuksesta on vähitellen muodostunut kaikkien tuntema suomalainen kesämökkityyppi, jota kasvava ja monipuolistuva valmismökkituotanto pitää yllä.

Villa Palma.
Villa Palma. © Kuva: Pekka Kärki, Museovirasto.

Suomalainen huvilakulttuuri sai muotonsa 1800-luvulla. Tapa viettää kesää maalla oli aikaisemmin kuulunut vain säätyläisille, maatilojen ja kartanoiden omistajille. Kaupunkien varakkailla porvareilla oli 1700-luvun lopulta lähtien pieniä maatiloja kesänviettoa varten, tai perheet vuokrasivat puutarhapalstoja kaupungin tullien ulkopuolelta. Ilmiön vanhimpia edustajia on Anders Roosin maatila-huvila Terra Nova Kokkolan ulkopuolella. Huvila-arkkitehtuurin kehityshistorian varhaisvaihetta edustaa puolestaan Kokkolan Meriluodon niemessä oleva Villa Palma 1830-luvulta.

Huvilayhdyskuntia kaupunkien lähelle

Pääkaupungiksi vasta kohotetun Helsingin laitamien ja tuloväylän varsien kaunistamiseksi ositettiin luonnontilaisen, osaksi niittyä olevan Töölön alueelta 1820-luvulta lähtien palstoja puutarhaviljelmille, joille tuli rakentaa "pienehkö mutta yhtä lailla siisti rakennus". Töölön huvila-asutus levisi 1800-luvun lopulla Humallahteen ja Meilahteen. Helsingin itäisille saarille Laajasaloon, Jollakseen, Villinkiin ja Vartiosaareen sekä Turun Ruissaloon kasvoi kukoistavia kesäyhdyskuntia, joiden suurten huviloiden, puistojen ja uimahuoneiden suomaa virkistystä nauttimaan asukkaat saattoivat vaivattomasti siirtyä pääkaupungin kesäisestä pölystä saarelta toiselle liikennöivillä höyrylaivoilla.

Helsinkiläisten ja turkulaisten esimerkin mukaisesti muidenkin kaupunkien ympäristöön alkoi muodostua kesähuvilapalstoja ja huvilayhdyskuntia. Rannikon saaret tarjosivat oivalliset luonnon olosuhteet huvilaelämälle. Ruissalo lukuisine ainutlaatuisine huviloineen on kiistatta maamme huomattavin 1800-luvun huvila-alue, mutta merkittäviä huvilayhteisöjä keskittyi 1800-luvun lopulta lähtien myös muiden rannikkokaupunkien kuten Uudenkaupungin ja Pietarsaaren edustalle, Porin Pihlavaan, Vaasan saaristoon, Kokkolassa Sannanrantaan, Ykspihlajaan ja Kaustarinlahden ympäristöön ja Oulun Hietasaareen.

Huvila Ruissalossa.
Huvila Ruissalossa. © Kuva: P.O. Welin, Museovirasto.

Sisämaan luonnonihanille järvialueille maaseutukaupunkien läheisyyteen syntyi samankaltaisia huvila-alueita, joista esimerkkeinä mainittakoon Sysmän Suopellon ja Asikkalan Vääksyn tai Mäntyharjun huvilakeskittymät. Oman lukunsa muodostavat kylpylälaitosten yhteyteen syntyneet kylpylävieraille tarkoitetut huvila-alueet. Savonlinnan, Lappeenrannan, Heinolan ja Loviisan kylpylöiden huviloista vain harva on tallella, mutta Hangossa huvilat muodostavat kokonaisen kaupunginosan, ja Helsingissä kylpyläkauden huvilat ovat osa diplomaattikaupunginosaksi kehittynyttä Kaivopuistoa.

Kansallista tyyliä etsimässä

Romanttisen huvilatyypin vastapainoksi Pohjolan arkkitehdit etsivät inspiraatiota muinaisskandinaavisesta rakennustraditiosta, mistä ensimmäisinä esimerkkeinä olivat Sebastian Gripenbergin Sorsaniemi Helsingin saaristossa ja Ruissalon ns. Arkkitehtihuvila. Omaperäisen ryhmänsä kansallisen tyylin etsinnässä muodostavat taiteilija- ja erämaahuvilat, joista ensimmäisinä 1890-luvulla valmistuivat Axel Gallénin Kalela ja Emil Vikströmin Visavuori Sääksmäellä. Molemmat olivat taiteilijan itsensä suunnittelemia ja niiden ulkoarkkitehtuurissa sekoittuvat toisiinsa oman maan kansanrakentaminen ja itäkarjalaiset aiheet. Niissä voi nähdä myös yhtymäkohtia niin sveitsiläiseen kuin muinaisnorjalaiseen puurakennustraditioon.

Vuoraamattomista ja maalaamattomista hirsiseinistä ja leveistä räystäistä, luhtiaittojen sola-aiheista ja sisätilojen kirkkomaisista ateljeista tuli taiteilijahuviloiden ominaispiirteitä. Yllä mainittujen lisäksi Sibeliuksen Ainola, Pekka Halosen Halosenniemi, Gallén-Kallelan Tarvaspää sekä Gesellius, Lindgren, Saarinen -arkkitehtikolmikon "erämaa-ateljee" Hvitträsk ovat museoina ja merkkimieskoteina yleisön ihailtavissa.

Huvilaelämä keskiluokkaistuu

Kumpulan siirtolapuutarha Helsingissä.
Kumpulan siirtolapuutarha Helsingissä. © Kuva: Soile Tirilä, Museovirasto.

Yhteiskunnan taloudellisen kehityksen ja sosiaalisten muutosten seurauksena 1900-luvun alussa huvilaelämä keskiluokkaistui. Samaan aikaan myös maalta tehtaisiin muuttaneelle työväestölle järjestyi tilaisuus virkistykseen ja halpojen elintarvikkeiden viljelyyn saksalaisten esikuvien mukaan perustetuissa siirtolapuutarhoissa, joista ensimmäiset perustettiin Tampereelle, Ouluun ja Helsingin Ruskeasuolle.

Alkuaan hyöty- ja huviajattelusta lähtenyt toiminta on vanhemmissa siirtolapuutarhoissa tuottanut puutarhataiteen ja kauneudenkin kannalta täysipainoisia ympäristöjä. Siirtolapuutarhamökkeihin verrattavia ovat eri ammattiryhmien, poliisien ja konduktöörien yhtenäiset mökkialueet Kivinokassa ja Lauttasaaressa.

Suuret huvilat vaihtuvat viihtyisiksi majapaikoiksi

Vuonna 1913 kuukausilehti Otava kutsui arkkitehteja kilpailemaan uutta arkkitehtuuria ilmentävien huviloiden suunnittelussa. Julkaistuilla huvilasuunnitelmilla on nähty olleen suuri merkitys suomalaisen vapaa-ajanasunnon muotoutumisessa. Viisitoista vuotta myöhemmin järjestettiin uusi huvilakilpailu, koska "käsitys kesäasunnosta ja sen tehtävistä on viimeisten viidentoista vuoden aikana muuttunut. Se rauhallinen ja ajan kulumisesta hermostumaton kesänviettotapa, jota aikaisemman kilpailun piirustukset ilmensivät, on valitettavasti mennyt. Nykyaika käyttää ihmisensä tarkemmin kuin vanha hyvä aika, se antaa vain lyhyitä lomia…, tämä koskee semminkin nuorempaa polvea, jolla ei ole hallussaan ennen sotaa halvalla, mukavasti ja tilavasti rakennettuja huviloita. Kesähuvila ei enää ole niin täydellinen koti; sen päämerkitys on nykyään, että sen tulee olla viihtyisä majapaikka, jonne väliaikaisesti siirrytään varsinaisesta kodista".

Kilpailulla, jonka palkittujen joukossa olivat mm. Alvar Aalto ja Erik Bryggman useammalla ehdotuksella, haettiin malleja niin kevytrakenteisten lomapäivätupien ja kalamajojen kuin useampihuoneisten huviloiden rakentajille.

Julkaistu 26.3.2006 klo 14.18, päivitetty 14.11.2017 klo 12.41