Raahen ruutukaava-alueen saneeraus ja suojelu

Juho Rajaniemi

Päätös suuren terästehtaan eli Rautaruukin sijoittamisesta Raahen seudulle tehtiin 1960-luvun alussa. Tämä johti alueella ennen näkemättömään väestönkasvuun ja tarpeeseen kaavoittaa uusi keskusta. Kaavoitustyö aloitettiin välittömästi. Arkkitehti Risto Kaarlehto ehdotti vuoden 1962 yleiskaavassa uuden keskuksen rakentamista muutama sata metriä historiallisen ruutukaava-alueen eteläpuolelle, eikä ruutukaava-alueelle, jonne monet raahelaiset sitä halusivat. Perusteluiksi Kaarlehto kirjoitti muun muassa seuraavaa: ”Kun keskus yleensä vielä vaatii lähituntumaansa yhdyskun­nan intensiivisimmän asutuksen – kerrostaloasutuksen - olisi seurauksena koko vanhan kaupunkikuvan hävittämi­nen ja kaikkien siihen uhrattujen varojen tuhlaaminen. Lisäksi hetkellä, jolloin asunnontarve tulee olemaan huomattava, alettaisiin sitä tyydyttää purkamalla vanhatkin. Tällainen kaupungin uudistaminen on prosessi, joka ei par­haassa tapauksessakaan käy muutamien vuosien aikana vaan vaatii muutaman vuosikymmenen. Tänä aikana ei kaupunkikuva todellakaan olisi kehuttava. Syntyisi huutava riitasointu kahden täysin erilaisen mittakaavan kilpaillessa keskenään. Uusi luonnollisesti aikanaan kukistaisi vanhan, mutta oli­siko näin todella saavutettu jotain merkittävää jää vähin­täinkin kyseenalaiseksi.”

Ruutukaava-alue idästä Korhosten pienoismallin mukaan. Pekkatori sijaitsee keskellä, kirkon vasemmalla puolella. Rannalla näkyy toteutumatta jäänyt hallinto- ja kulttuurikeskus.

Lähinnä kunnallispoliittisista syistä raahelaiset päättivät kuitenkin rakentaa uuden keskustan entisen päälle ruutukaavan eteläosaan. Alkoi uuden yleiskaavan valmistelu yhtä aikaa keskustan saneerausasemakaavan kanssa. Nämä kaavat nivoutuivat toisiinsa jopa siinä määrin, että keskustasuunnittelun ratkaisut asettivat raamit yleiskaavalle.

Saneerauskaava johti rakennusten purkamiseen

Saneerauskaavan laatijat Ahti ja Esko Korho­nen sekä Erik Kråkström tiesivät tehtävään ryhtyessään, että siitä ei tulisi helppo, sillä en­nen laadintatyön aloittamista he totesivat Raahen kaupunginvaltuus­tolle, että ”asemakaava-alue kaikkine siihen sisältyvine, edelli­siltä sukupolvilta perittyine arvoineen, on myös saava osakseen uusia tehtäviä tulevassa suuremmassa kaupunkikokonaisuudessa. Tämän uuden toiminnallisen aineksen liittäminen nykyiseen, mennei­syyden leimaamaan kaupunkikuvaan ei ole helppo tehtävä, mutta kyllä täysin mahdollinen toteutettavaksi, niiden mahdollisuuksien puitteissa, jotka Raahella keskisuurena suomalaisena teollisuuskaupunkina tulisi ole­maan.”

Vuonna 1967 korkeimman hallinto-oikeuden vahvistaman saneerauskaavan keskeinen periaate oli, että ruutukaavan eteläosa varataan kaupan ja hallinnon käyttöön, kun taas pohjoisosa pyhitettäisiin pääosin asumiseen. Kaava määräsi täydellisen säilyttämisen vain Pekkatorin ja Rantatorin ympärystonttien rakennuksille sekä erityisen tarkan julkisivuvalvonnan kolmelle lyhyelle kadunpätkälle ja kirkonedustan rakennuksille. Lisäksi kaavoitettiin tuolloin edistyksellinen kävelykatu ja toteutumatta jäänyt hallinto- ja kulttuurikeskus Kaupunginlahden rannalle.

Raahen vanhan puukaupungin rakennus­kanta oli siten saneerauskaavan avulla tarkoitus uusia lähes kauttaaltaan. Tästä huolimatta Marita Hagner piti lisen­siaatintyössään Raahen saneerauskaavaa Haminan keskustakaavan ohella ainoana siihen aikaan voimassa olleena kaavana, jossa tietoisesti pyrittiin säilyttämään perinteinen kaupunkiympäristö. Samalla Hagner totesi, että kaavasuunnittelutyön tulos on molemmissa tapauksissa kompromissi suojelu- ja uudisrakentamisnäkökulmien välillä (Hagner 1972, 30).

Vanhaa ja uudempaa rakentamista rinta rinnan Sovionkadulla, Raahen ruutukaavan eteläosassa. Taustalla näkyy 1950-luvulla rakennettu ja 1990-luvulla peruskorjattu tornitalo. © Kuva: Juho Rajaniemi.

Historiallista taustaa vasten Korhosten ja Kråkströmin saneeraus­kaava todellakin sisältää suojeluarvoja. Arkkitehdeiltä oli tuolloin näet saavutus, että edes tär­keimmät rakennukset saatiin suojeltua, sillä hyvin monen intressinä olivat mahdollisimman suu­ret rakennustehokkuudet, toisin sanoen kerrostalotontit. Nykymittapuun mukaan kaavaa ei kuitenkaan voi kutsua suojelu­kaavaksi, sillä noin puolet ruutukaava-alueella 1960-luvun alkupuo­lella olemassa olleesta raken­nuskannasta oli purettu jo vuoteen 1997 mennessä, huomattava osa to­sin varsinaisten suojelukaavojen voi­massa ollessa 1980- ja 90-luvuilla (Riipinen 1998, 33-34).

Se, että Raahen ruutukaavan pohjoisosassa on vielä puukaupunki ja eteläosassakin rippeitä siitä, johtuu osaltaan saneerauskaavan tonttijaosta. Voidakseen toteuttaa saneerauskaavan mukaisia hankkeita tuli rakennuttajan saada haltuunsa yleensä neljä tonttia, mikä osoittautui monessa tapauksessa ylitsepääsemättömän vaikeaksi. Kerrotaanpa Raahessa sellaistakin tarinaa, että eräs uudisrakentamishanke jäi aikanaan toteutumatta erään maanomistajan kieltäydyttyä tonttinsa myynnistä, koska oli juuri ostanut taloonsa uuden ulko-oven.

Saneerauskaavan toteuttaminen johti vääjäämättä kehitykseen, josta Kaarlehto oli varoittanut ja joka monessa Suomen kaupungissa oli tapahtunut jo 1900-luvun alku­vuosikymmeninä. Terttu Pakarinen kuvaa tätä tapahtumasarjaa seuraavasti (Paka­rinen 1987, 111): ”Vanhasta kaupungista tuli uuden kaupungin city ja vanhan kaupungin tilallinen järjestys joutui cityn logiikan kanssa risti­riitaan. Suurin osa kauppaa ja palveluita jäi vanhaan kaupunkiin ja alkoi mu­kautua cityn logiikkaan.”

Suojelukeskustelu alkoi 1970-luvulla

Varsinaisen suojelukeskustelun käynnisti Raahessa kuitenkin Museoviraston kaupungille lokakuussa 1975 Vanhan Raahen suojelusta, kehittämi­sestä ja asemakaavan muuttamisesta lähettämä kirje, jossa vi­rasto totesi muun muassa, että saneerauskaavan ”tähänastinen to­teuttaminen on saattanut Raahen kaupunkirakenteen perinteelliset tunnuspiirteet uhanalaisiksi, paikoitellen ne ovat jo tuhoutuneet.” Koulukadun poh­joispuolella on viraston mielestä ”selvästi havaittavissa ristiriita vanhan puukaupunkiperinteen ja kaavan säätelemän uuden rakennustavan välillä”. Kaupunginvaltuusto päättikin vuonna 1977 muuttaa sa­nee­rauskaavan pohjoisosan säilyttäväksi kaavaksi, mutta siten, että tonttitehokkuus ei muutu. Kaupunginarkkitehti Hilkka Aaltosen johdolla laaditut kolme suojelukaavaa vahvistettiin 1980-luvun puolivälissä ja ne turvaavat varsin hyvin ruutukaavan pohjoisosan katuvarsirakennusten säilyttämisen. Sen sijaan korttelien sisäosiin jäi valtuuston tonttitehokkuusvaatimuksen seurauksena puukaupunkiperinteen kannalta katsottuna ylisuuria rakennusoikeuksia. Suunnittelijoiden kiistaton asiantuntemus, valtiovallan ohjeistus ja pieteetillä tehty kaavojen laadintatyö ei tässä tapauksessa kyennyt luomaan riittävää vastavoimaa rakennusoikeuksien säilyttämispyrkimyksille.

Perinteisen ja modernin rakennuskulttuurin liitos Koulukadulla. Kuvassa oikealla ympäristöön huonosti sopeutuva keltatiilinen kerrostalo, joka kuitenkin si¬joittuu vanhaan katulinjaan, sekä etualalla vasemmalla vanhaan miljööseen parem¬min istuva puutalo, joka on kuitenkin rakennettu eri katulinjaan kuin ympäröivät van¬hemmat rakennukset. © Kuva: Juho Rajaniemi.

Yhä edelleen Raahen ruutukaava-alueella taistelee kaksi toisistaan perinpohjaisesti poikkeavaa kaupunki-ideologiaa: moderni autokaupunki ja perinteinen puukaupunki. Osoitus tästä saatiin, kun elokuussa 2003 Raahen kaupunginvaltuusto hyväksyi Osuuskauppa Arinan laatiman asemakaavanmuutoksen, jonka mukaisesti marketmyymälä laajeni ruutukaavan reunassa kulkevan Palokunnankadun päälle. Tuohon asti kaikki Raahen keskustan asemakaavat olivat mukautuneet renessanssiruutukaavan historialliseen katu- ja korttelijärjestelmään. Valtuuston päätöksestä valitet­tiin korkeimpaan hallinto-oikeuteen, joka päätti pitää kaupungin­val­tuuston päätöksen voimassa (KHO 31.12.2005 t 3675). Äänestyspäätök­ses­sään KHO ei pitänyt lainvastaisena menettelynä sitä, että asema­kaavan laatijana toimi kaupungin sijaan kaavoituksesta hyötyvä osuuskauppa ja sen palk­kaama kaavakonsultti. KHO:n perustelujen mukaan kunnalla on oi­keus maankäyttösopimuksella siirtää kaavan laadinta toisen osapuolen tehtäväksi.

Suomalaisen kaavoitusjärjestelmän kehitys valtiovallan yksinoi­keudesta kunnan monopoliaseman kautta kohti kuntien ja yritysten yhteistoimintaa saavutti täten kulminaatiopisteensä Raahen ruutukaava-alueen nurkassa. KHO:n päätös tarkoitti paikallisesti Raahen kaupungin keskustan historiallisen rakenteen – valtion mahtia korostaneen suora­kulmaisen renessanssiruutukaavan – muodon rikkoutumista ja valta­kunnallisesti kunnallisen kaavanlaatimismonopolin juridisen aseman saneerausta.

Artikkeli perustuu kirjoittajan väitöstutkimukseen Kasvun kaavoitus. Tapaus Raahe 1961-1996. Messon Oy, Kankaanpää, 2006.

Kirjallisuuslähteet:

Hagner, Marita (1972): Stadsplanering i finska trästäder. Pohjoismainen puukaupunki, Helsinki.

Pakarinen, Terttu (1987): Kahden urbaanin murros. Teollisen kaupungin kaavoitus 1905-1945. Tampereen teknillinen korkeakoulu, Arkkitehtuurin osasto, Yhdyskuntasuunnittelun laitos, Tampere.

Riipinen, Olli-Pekka (1988): ”Kaavoitus ja rakennussuojelu” teoksessa El Harouny, Elisa et al.: Suomalaisia puukaupunkeja. Raahe. Ympäristöministeriö, Alueidenkäytön osasto, Helsinki, ss. 23-34.